Kadonneen korealaisen metsästys

Kumarrun solmimaan juoksukenkäni nauhat ja nappaan vesipullon pöydältä. Olen jo sulkemassa ulko-ovea, kun päätän sittenkin vielä palata sisään. Painan kännykästäni Teron numeron ja toivon, että kuulen edelleen hälytysäänen tuuttauksen. Hälytysääni kuuluu, hyvä. Sillä se merkitsee sitä, ettei puhelinta ainakaan ole suljettu. Mutta tällä kertaa en oikeastaan edes ehdi toivoa, että joku vihdoin vastaisi, kun puhelin kilahtaa ja kuulen nuoren naisäänen sanovan: "Sawat dii kha."

Tässä vaiheessa tarinaa lienee viisasta palata päivän alkuun. Tapahtumasarja lähti nimittäin liikkeelle Teron aamuisesta taksimatkasta Asoken toimistolle. Tarkoitus oli hoitaa nopeasti asiat toimistolla ja ennen koulun alkua ehtiä vielä  lukemaan edessä olevaan kokeeseen. Mutta matkaan tuli niin sanotusti pieni mutka...kun, kännykkää (aivan uusi sellainen) ei löytynyt mistään! 

Jonnekin tänne se on kadonnut..

Sen jälkeen kun olin kolunnut läpi kotimme jokaisen nurkan, ei oikeastaan jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin että kännykkä oli tippunut taksiin.

Taksissa taisin korealaisen viimeksi nähdä..

Jonkin aikaa Tero päivysteli toimiston nurkalla, josko kuski ajaisi paikalle takaisin ja minä jatkoin soittamista teron numeroon toivoen, että kuski sieltä vastaisi. Ei näkynyt kuskia, eikä kuulunut.

Jäinkö mä tässä pois..vai oliko se asokella..

Kadonnneen puhelimen löytyminen Bangkokin kokoisessa suurkaupungissa, ei vaikuttanut kovin todennäköiseltä. Mutta Tero elätteli sitkeästi toivetta siitä, että kuski yrittää kyllä sen palauttaa. Taksimatkan ajan oli nimittäin juteltu niitä näitä ja Tero oli vakuuttunut kuskin hyväsydämisyydestä. Puhelimen jäljittämistä hankaloitti kuitenkin se, ettei täyttä varmuutta puhelimen olinpaikasta kuitenkaan ollut.

Sawatdii khrap! Ookko nähny mun kännykkää?

Vai tippuikohan se tänne klongiin..

Kotikadulla tyhjennettiin kyllä viemäreitä..
kysytäänpä herroilta!

Kun kerroimme tapahtuneesta koulussa oli mielenkiintoista huomata, miten Teron ongelma muuttui kaikkien yhteiseksi huolenaiheeksi. Opettaja mietti, miten nyt kannattaisi toimia ja lähetti Teron kesken kokeen soittamaan ensin toimistoomme thaita puhuvalle työntekijälle, joka puolestaan saisi soittaa taksien löytötavaratoimistoihin. Puhelimen katoamista pahoiteltiin ja sen löytymiselle toivotettiin hyvää onnea.

Kyllä se vielä löytyy..

Koulupäivän jälkeen minä jatkoin soittoyrityksillä ja Tero lähti puhaltamaan kiukkuaan muai-thai treeneihin. Ja toden totta, siinä vaiheessa, kun en enää odottanut kenenkään vastaavan, kuulen langan päässä nuoren naisäänen vastaavan: "Sawat dii kha." Esittelyjen jälkeen minulle selviää, että nainen on taksikuskin vaimon siskon tytär. Hän kertoo setänsä huomanneen taksiin tipahtaneen puhelimen aika pian sen jälkeen, kun Tero oli poistunut autosta ja arvelleen puhelimen kuuluvan thaita puhuvalle farangille. Taksikuski ei ollut kuitenkaan uskaltanut vastata puhelimeen. Ilmeisesti hän pelkäsi, että mahdollinen soittaja puhuisi vain englantia tai että saattaisi itse joutua vielä vaikeuksiin ja siksi arasteli tilanteen hoitamista yksinään. Mutta kun kuski illalla oli pääsyt kotiin, hän soitti ihmiselle, jonka tiesi osaavan puhua englantia ja joka uskaltaisi ja osaisi hoitaa asian. Niinpä nuori neito oli päivystänyt illalla puhelimen vieressä odottaen puheluani. Englantia hän ei kyllä osannut, mutta monen täsmennyksen ja toiston jälkeen pääsimme sopimukseen siitä, missä ja monelta vielä samana  iltana tapaisimme.

Pelastuspartio lähti liikkeelle!

Tarkistin vielä oppikirjasta ymmärtäneeni kellonajan oikein, kokosin mukaani lahjakassin ja lähdin sovitulle metroasemalle. Ja kun sitten lopulta pääsin perille (ulos oikeasta exitistä ja oikealle kadulle) edessäni oleva näky oli vähintäänkin liikuttava. Paikalla ei nimittäin ollut vain sukulaistyttö ja hänen ystävänsä- vaan autossa odottivat myös taksikuski, hänen vaimonsa, isoäiti, ja perheen koira. Koko perhe halusi siis saapua paikalle.  Ja minusta tuntuu, että tilanteesta iloitsi jokainen! Käytin jokaisen tilanteeseen sopivan osaamani adjektiivin ja kiittelin jokaista yhdessä ja erikseen. Taksikuski myhäili taustalla tyytyväisenä, antoi muiden puhua ja totesi ainoastaan, että mieheni on komea! Ja niin kuin täällä aina, tästäkin tilanteesta oli tietysti saatava kuva - niinpä asettauduin poseeraamaan kasvoilla onnellinen hymy, kännykkä kädessä ja taksikuski kainalossa. Hyvästelyjen jälkeen nämä ihmiset jaksoivat vielä olla huolissaan siitä, miten pääsisin näin myöhään kotiin ja tarjosivat minulle kyytiä ,toiselle puolelle kaupunkia. Minä kiitin kohteliaasti ja sanoin selviäväni hyvin metrolla.

Seuraavana päivänä koulussa puhuttiin vain löytyneestä kännykästä. Ilokin oli siis yhteinen. Opettajamme, joka tavallisesti ei anna minkään ylimääräisen asian keskeyttää oppituntia, palasi tapahtuneeseen yhä uudelleen. Jotain kovin herttaista oli hänen vilpittömässä ilossaan ja kehotuksessaan kiittää mielessämme hyväsydämistä taksikuskia. Eikä siinä kaikki, sillä tuo buddhalainen opettaja kehotti meitä ennen kaikkea kiittämään tapahtuneesta Jumalaa. 

Kännykän katoaminen ja löytyminen oli erinomainen oppitunti thaimaalaisesta kulttuurista. Koko viime viikon olimme nimittäin koulussa opiskelleet arvoja, joita thaimaalaiset arvostavat suhteessa toisiin ihmisiin. Vihkoon on lukemattomia kertoja harjoiteltu sellaisia sanoja kuin avulias (yafyaphyaphää), hyväsydäminen (oopoomaarii) ja huomaavainen (namchaimaitrii). Nyt uskon nuo sanat muistavani. Ainakin paperinmaku on niistä hävinnyt.

Täältä se kadonnut korealainen* sittenkin löytyi.

* = samsungin kännykkä